Jokainen ihminen on tietysti erilainen tavoissaan ja reaktioissaan, niin myös jokainen syöpäpotilas. Ei ole olemassa ohjeita jotka pätisivät kaikille, puhun siis vain omasta puolestani. Sairaalassa eläessä tulee huonompia ja parempia hetkiä ja välillä niitä tosi mustia, jolloin ainoa mitä pystyy ajattelemaan on kuolema. Kaikissa tilanteissa itse koen tärkeimpänä sen, että läheiset jaksavat ottaa vastaan sen, mikä sillä hetkellä on minulle tärkeää sanoa. Välillä pohdin paljonkin ääneen mahdollista kuolemaani, mutta se ei tarkoita että olisin jotenkin luovuttanut, tai että haluaisin kuolla. Päinvastoin, ajattelin tosissani selättää leukemiani ja palata normaaliksi kahden lapsen äidiksi mahdollisimman nopeasti. Silti fakta on, että sairastan hengenvaarallista tautia josta alle puolet selviää. Välillä haluan ääneen pohtia ja analysoida asiaa, ja silloin toivon että minua kuunnellaan ja myötäillään ellei muuta sanottavaa ole. Se, että siinä tilanteessa toteaa esim " kaikki me kuollaan joskus" tai " voin minäkin jäädä auton alle huomenna" tuntuvat vähättelyltä, vaikka ovat tietysti faktoja. On kuitenkin hyvin paljon todennäköisempää että minä kuolen leukemiaan, kuin että sinä jäät auton alle huomenna. Anna minulle siis monopoli kuolemaan tässä ja nyt. :)
Koen siinä mielessä olevani hankala sairastaja, etten todellakaan pysty koko ajan ajattelemaan positiivisesti ja uskomaan tulevaan. Yleensä mieli on ihan hyvä, "normaali". Tuntuukin hassulta kun rohkeuttani ja voimaani kehutaan. Ei se väärin ole ja sairaan tsemppaaminen onkin tärkeää. En silti koe olevani mikään sankari, kaikkea muuta. Olen tässä tilanteessa vain koska on pakko, minulla ei ole vaihtoehtoja. Varaudu siis päivästä riippuen hymähtelevään myötäilyyn tai ehtaan vastaanpanemiseen kehuessasi tätä potilasta. Kaikki tsemppi on silti tervetullutta.
Normaalit keskustelut ovat parasta terapiaa. Ollaan jonkun toverin kanssa pohdittu siivoamista, toisen kanssa parisuhdeongelmia. Jutellessa kavereiden kanssa niinkuin ennenkin, unohdan olevani sairas. Ja niillä hetkillä on paljon merkitystä. Tässäkin on kääntöpuolena etten aina jaksa innostua kun joku kertoo ravintolareissuistaan tai lomamatkoistaan. Voin rehellisesti myöntää olevani kateellinen normaalista elämästä.
Yksi veteen piirretty viiva on hyväntahtoinen valittaminen. Periaatteessa se on ihan jees, varsinkin jos rattoisasti yhdessä pohditaan mikä kaikki kaverin päivässä meni pieleen. En voi kuitenkaan kieltää etteikö esim Facebook saisi välillä karvoja nousemaan pystyyn kun joillain on niiiin vaikeaa, kun yövuoroon pitäisi lähteä, lunta sataa ja nenäkin vuotaa. Voisin kertoa parikin asiaa teemalla eniten vituttaa...
Eli siis, ole normaali, älä säälittele turhia ja anna mun valittaa jos sille päälle satun. Niinkun eräs opettaja meidän koulussa sanoi; itke itkevien kanssa, naura nauravainen kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti