torstai 8. tammikuuta 2015

17.11.2014

Sen piti olla tavallinen maanantai. Vein pojan aamulla tarhaan ja raahauduin kotiin. Viimeisillä voimilla pääsin sohvalle, johon nukahdin. Herättyäni kirjoitin hetken koulutehtävää, söin ja nukahdin uudelleen. Heräsin neuvolatädin puheluun, että edellisen viikon verikokeessa oli leukosyytit koholla ja minun pitäisi lähteä sairaalalle lisätutkimuksiin. Olimme menneellä viikolla käyneet rutiinitarkastuksella neuvolassa, jossa olin valitellut edelleen jatkuvaa mieletöntä väsymystä, vaikka alkuraskaus oli jo ohi. Hemoglobiini oli alhainen, sain määräyksen rautaan ja verikokeisiin. No, ei auttanut rauta minun tilanteessani. Reilu kuukausi aiemmin olin käynyt verikokeissa edellisen kerran ja ne olivat puhtaat, tauti siis kehittyi salamana.

Olo oli kieltämättä ollut melko kurja jo jonkin aikaa, väsytti niin etten meinannut saada juustoa leikattua ja ikenet vuoti verta. Pistin tilanteen raskauden piikkiin (ja neuvola sekä hammaslääkäri komppasi) ja kävin sitkeästi opintoihin liittyvässä työharjoittelussa, tein koulutehtäviä ja yritin jaksaa pakolliset kotihommat. Ihmettelin monta kertaa ääneen voiko olla todellista että ihminen on näin väsynyt, mutta arvelin että raskaus ja stressi. Valmistuminen häämötti noin 10 kuukauden päässä ja halusin hoitaa koulua pois mahdollisimman paljon ennen vauvaa.

Lääkärissä otettiin kokeita ja odottelin siellä tuntikausia. Ensin oli mies mukana, mutta jossain vaiheessa hän lähti hakemaan poikaa ja tekemään ruokaa kotiin. Itse en olisi osannut arvata, että lähtiessäni kotoa palaisin sinne seuraavan kerran kuukauden kuluttua. Sen verran paha aavistus oli, että nappasin puhelimen laturin mukaan. Arvelin, että saattaisin joutua olemaan veritiputuksessa alhaisen hemoglobiinin takia tai vastaavaa. Pian kävi kuitenkin selväksi, että olin leukemiaepäilty ja minun tulisi lähteä välittömästi Kuopion yliopistolliseen sairaalaan. En muista tilanteesta paljoa, paitsi sen että lääkäri sanoi että hoito on hyvää (mahdollisuudet selvitä "jopa" 50/50) ja minä kävelin rinkiä ympäri huonetta, shokissa.

Kuopiossa otettiin veri-ja luuydinnäytteitä, jotka varmistivat diagnoosin: akuutti myeeloinen leukemia, selviytymisprosentti 35-40. Vauvan kohtalosta ei kukaan tiennyt mitään, sillä vastaavia tapauksia ei heillä ollut ollut. Itse halusin luonnollisesti että me molemmat selvitään tästä ja sitä kohti mennään. Lääkärit eivät sanoneet mitään ennustetta, ainoastaan että vauvan mahdollisuudet ovat minua huonommat ja ettei tilastoja kannata katsoa. Hoidot aloitettiin pikimmiten ja minun elämäni siirtyi hematologian osastolle .

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti