sunnuntai 18. tammikuuta 2015

1. Hoitojakso

Diagnoosin jälkeen se olikin menoa. Kaulan keskuslaskimokatetrin kautta oli ensin 10 päivän jatkuva sytostaattitiputus eri sytostaateilla, joka päivä lisäksi pahoinvointilääke ja kasa nappeja, mm. kihtilääke, sienilääke, kalium... Sytot itsessään oli yllättävän ok kokemus ekalla kerralla, pahoinvointia ei juuri ollut eikä tiputus tuntunut miltään. Sytarabiini nosti pientä lämpöä ja vatsa ei tykännyt mutta aika vähällä pääsin. Rasittavampaa oli jatkuva tipassa olo, suihkuunkin pääsi vain pussien välillä kun joku hoitaja tuli irrottamaan.

Ehkä viikko syton loppumisen jälkeen alkoi hiukset lähtemään. Se oli nopeaa menoa. Öisin tuli kauheita rastatakkuja, joka paikka oli täynnä tukkaa ja sitä vaan lähti ja lähti. Parin päivän jälkeen päälaki kuulsi sieltä täältä ja silloin mies ajoi loput pois. Poika avusti harjalla. Vaikka hiusten menetys oli tiedossa ja väliaikaista, oli se tietysti kamalaa. Kerran istuin roskiksen vieressä avaamassa rastasolmua yön jäljiltä ja lopulta koko roskis oli täynnä mustaa kiharaa. Se oli aika surullinen hetki. Kun tukka leikattiin, en ole jaksanut asiaa enää hirveästi surra. Mä näytän pää paljaana tosi hassulta, vastakuoriutuneelta linnunpojalta. Mun ystävät tilas mulle Amerikan Yhdysvalloista asti hienoja muotoonommeltuja huiveja ja lisäksi on peruukki.

Muuten ikäviä oireita oli ruokahalun menetys ja kipeytynyt suu. Viisaudenhammaskin tulehtui samaan syssyyn ja suu oli muutenkin haavoilla. Pahimmillaan juustosiivua puraistessa ien antoi periksi ja alkoi vuotaa verta. Syöminen oli tuskallista, kaikki maistui pahalle ja pahimmillaan paino tippui 3 kg parissa päivässä. Mun luona käy edelleen säännöllisesti ravintoterapeutti, joka alkoi silloin tarkkailla että saan tarpeeksi kaloreita raskauteen ja hoitoihin.

Muuten selvisin aika vähällä. Henkisesti jakso olikin sitten raskaampi. Olin yhtäjaksoisesti sairaalassa kuukauden. Jokainen äiti voi kuvitella miltä tuntuu kun ei kuukauteen saa laittaa lastaan nukkumaan tai herätä yhdessä. Vaikka nähtiin noin pari kertaa viikossa, ikävä oli ja on raastava.

Ikävän lisäksi oli tietysti kuolemanpelkoa, epätietoisuutta ja puhdasta kauhua. Jos onnistuin nukahtamaan, heräsin kauhuun siitä ettei tilanne olekaan painajaista, vaan mä olen oikeasti täällä ja tässä tilanteessa. Välillä huonoina päivinä on myös tosi häiriintyneitä ajatuksia, olen mm. ollut monta kertaa kateellinen jotain kasvainsyöpää sairastaville, jotka vaan "käy leikkauksessa ja sen jälkeen vähän pyörii jossain parin tunnin syto-tipassa". Välillä olen myös katkera kaikille joilla ei ole syöpää. Luonnollisesti en oikeasti ajattele näin, mieli on vaan välillä täynnä mustaa. Tunsin vahvasti olevani vankina sairaalassa.

Onneksi pääsin pitkälle lomalle jouluksi, sain olla kotona melkein kaksi viikkoa. Se oli kuulkaa juhlaa se.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti